Digiloikan väärinkohdistetut askelmerkit

Digitalisaatiota ajetaan yhteiskunnassamme joka paikassa. Opetus, bisnes ja yhteiskunnalliset peruspalvelut sähköistyvät kovaa vauhtia. Vauhdin sokaisema vanhempi ikäluokka, päätösten tekijät, runnovat tietotekniikan osaksi niin opetusta kuin bisneksen puolella asiakaskokemustakin – tavalla tai toisella.

Toisin kuin yleinen tuntuma antaa olettaa, kaikki nuoret eivät halua kaikkea sisältöä digitaaliseksi. Eivät kaikki halua ostaa jokaista tuotettaan nettikaupasta. Ei jokainen yritys tarvitse omaa sovellustaan mainoksilleen ja tarjouksilleen nuorten tavoittamiseksi. Ei jokainen opiskelija halua koko oppimateriaalia kannettavan tietokoneen muistiin.

Opetuksessa digitalisoituminen on saanut osaltaan absurdeja piirteitä. Peruskoulussa jo pienimpiä ikäluokkia totutetaan digisisältöön aina vain turhemmilla sovelluksilla. Liikuntatunneillekin tabletteja otetaan mukaan, ja kuvaamataidossa opetetaan piirtämään tabletin näytölle viivoja ja ympyröitä. Ketä kehitys hyödyttää? Mikä on ylhäältä tulevan digitalisoitumispäätöksen tavoite?

Omana peruskouluaikanani kouluihin ilmestyivät ensimmäiset tabletit. Opettajatkaan eivät oikein tienneet, mitä niillä tulisi tehdä. Rehtori oli halunnut toteuttaa koulussamme digiloikan ostamalla useita kymmeniä tabletteja tuhansilla euroilla. Laitteet kuitenkin kehittyvät jatkuvasti, koko ajan markkinoille tulee uudempia ja parempia laitteita. Kouluumme ostetut tabletit ja niiden arvo kuihtui lähes käyttämättömänä varastossa. Kun muuta käyttöä tableteille ei keksitty, osa yläluokkien opettajista käytti niitä tiedonhakuun oppitunneilla. Saman olisi lähes jokainen oppilas voinut tehdä omilla älypuhelimillaan.

Samaan aikaan kun lapset halutaan totuttaa tietotekniikan käyttöön pienestä pitäen, perusasiat monesti unohtuvat. Pienen pieni murto-osa nuorista osaa käyttää työ- ja opiskeluelämässä elintärkeitä perussovelluksia, kuten Exceliä ja Wordia. Niiden opettelu jää tietotekniikan valinnaiskurssien vastuulle. Matematiikan tunneillakin olen peruskoulu- ja lukiourani aikana käyttänyt Exceliä tasan yhdellä oppitunnilla.

Ikäluokastamme kuullaan usein käytettävän termiä diginatiivit. Vanhempi ikäpolvi luulee ja uskoo, että olemme syntymästämme asti tottuneet tietotekniikan ja digisisältöjen käyttöön. Tämä uskomus olisi helppo kumota asettamalla esimerkiksi yhdeksännelle luokalle pakollisen, valtakunnallisen kokeen Excelin ja Wordin käytöstä. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että tällä hetkellä pieni vähemmistö yhdeksäsluokkalaisista osaisi luoda oman kuukausibudjettinsa Excelillä. Hälyttävän pieni osa.

Sosiaalisen median palveluiden ja omien sovellusten käyttö ilman kunnollisia perusteita on yleistä monissa yrityksissä. Osa sosiaalisen median tileistä ovat luotuja vain siitä syystä, että yritykset haluavat osoittaa olevansa nykyaikaisia. Käyttäjätili jokaisessa palvelussa ei kuitenkaan ole ratkaisu tavoittamaan nuoria, jotka ovat entistäkin kriittisempiä jaettavasta sisällöstä. Ellei sisältöä tee huolella ja aktiivisesti, koko sosiaalisen median käyttö on turhaa.

Moni yritys on myös luonut oman sovelluksensa. Todennäköisesti niilläkin haetaan ensisijaisesti nuoria käyttäjiä. Ajatus siitä, että uudella sovelluksella tavoitettaisiin suuria määriä potentiaalisia asiakkaita nuorten keskuudesta, on valheellinen. Sovelluksen on palveltava käyttäjää tavalla, joka hyödyttää häntä oikeasti. Muutaman euron alennus kerran kuukaudessa sovelluksen kautta ei kannusta nuoria ahtamaan keskivertoälypuhelimensa muistia täyteen turhanpäiväisillä sovelluksilla. “Kehitellään uusi äppi” -ajattelutapa on toimimaton ja köyhä tapa osoittaa innovatiivisuutta ja digitalisoituneisuutta.

Sen sijaan osa sovelluksista ja digisisällöistä ovat toimivia ja erittäin käyttökelpoisia. Ottamatta kantaa laillisuuteen Uber on mitä mahtavin palvelu, jossa sovellus on vain työkalu. Kysyntä ja tarjonta yhdistetään samaan digitaaliseen alustaan yksinkertaisella tavalla. Ellei sovelluksesta ole huomattavaa hyötyä, ei sitä kannata edes luoda.

Parjattuun digiloikkaan on syntynyt jo vastarintaliike. Perinteisiä kirjoja ja sanomalehtiä arvostetaan nuorten keskuudessa enemmän kuin vanhempi ikäpolvi uskoisikaan. Suurin osa opiskelukavereistani ovat olleet tyytyväisiä, kun heidän ei tarvitse suorittaa ylioppilaskirjoituksiaan sähköisesti, koska me ehdimme kirjoittaa lukiosta ulos ennen kaikkien oppiaineiden sähköistymistä.

En missään nimessä vastusta digitalisoitumista. Päinvastoin, se on välttämätön kehitys positiiviseen suuntaan. Sen kanssa on kuitenkin kiirehditty ja intoiltu liikaa. Päätökset digitalisoitumisesta tulevat sokeana ylhäältä, ja vasta päätöksen jälkeen aletaan pohtia, kuinka se toteutetaan. Toivon, että tulevat sähköiset ylioppilaskirjoitukset tulevat onnistumaan, vaikka pelkäänkin etenkin matematiikan, kemian ja fysiikan kohdalla huonoja kokemuksia. Toivottavasti olen väärässä.

Toivon myös, että maalaisjärjelle ja perinteisille työtavoille jätetään sen tarvitsema tila. Informaatio tullaan jatkossakin hakemaan entistä nopeammin digitaalisesti, mutta esimerkiksi opetuskäytössä oppimisprosessi tulee tapahtumaan perinteisesti vielä pitkään. Digitaalinen muisti olkoon jatke inhimilliselle muistille asioissa, joita ei tarvitse osata ulkoa. Kokonaisuuksien ymmärtäminen on kuitenkin helpompaa analogisesti. Helppo esimerkki on oppikirja. Perinteisestä oppikirjasta saa tiedon haettua nopeasti ja ymmärrettyä kokonaisuuden. E-kirjasta täytyy etsiä haettava sivu silmät sirillään scrollaillen eteen- ja taaksepäin oppitunnista toiseen.

Informaation haku tulee tapahtumaan niin bisneksessä kuin opetuksessakin jatkossa enemmän ja enemmän digitaalisesti, mutta itse prosessi on tehokkainta analogisesti toteutettuna.

Digitalisaatiolla on vain välinearvoa, mutta se on muuttunut liikaa itseisarvoksi. Tabletti tai sovellus ilman käyttötarkoitusta on resurssien tuhlaamista. Digiloikkaan valmistautuvan yrityksen tai opetusjohdon on asetettava askelmerkkinsä uudelleen, tai digiloikasta tulee yliastuttu ja hylätty.

Sami Aho, InnoCoach
Innokampus Oy